Kirjoitin nyt otsikon lopuksi kun teksti lähti eri suuntaan kuin mitä piti

Tiedätteks kun jossain aina joku kertoo että olipa tänään kiva päivä? =) Luet vaikka jonkun blogia ja kaikki on niin ihanaa ja etenki kuvat kauniita ja huoliteltuja ja sanat hyvin valittuja? Tai enkun kirjassa ala-asteella, tai itse asiassa aika usein aika monissa kieltä opettavissa kirjoissa, siellä vaan tiskataan tiskit, syödään kalaa ja leikitään. Tai Maria sitter och fikar på kafé Måsen? Tai pääset ihan livena todistaan kun joku ärsyttävän positiivinen ihminen julistaa et "vitsi mulla oli kiva päivä!"
You know how I nowadays react inside my head? Yes. BAHAAHAHH.

Pitääks siitä huolestua? :D
Olen nyt miettinyt viime aikoina, täällä vaihdossa ja etenkin Niman ja tulppaanien F:n kanssa jutellessa, että oonko mä jotenkin negatiivinen tai pessimistinen ihminen? Tuntuu et se oon aina mä, joka valittaa (paitsi kun se on Nima, ja kyllä sekin onneks purnaa välillä, esim. hollannin tunnilla) ja tästä päästään suoraan siihen, että mun mielestä valittaminen on kulttuurisidonnaista. Jos mä kerron Suomessa mun kaveriporukalle, mun kulttuurille, että "äääää mun pyörästä meni ekaa kertaa ketjut koulumatkalla, jouduin kävelemään 1,5 km bussiasemalle ja myöhästyin koulusta argh", niin ne ihmiset oletettavasti vastais: "Äää eikää!" "No voi v*ttu!" "Juuh elikkäs hienoo" "no just, vmp!" tai jotain muuta. Ja sitten kun olen saanut sen sympatian ja kuittauksen tähän valitukseen (joka on tosin samalla myös mun mielestä sellaista "LÄÄH PUUH arvatkaa mitä merkillistä äsken tapahtui" - omien viimeisimpien kuulumisten kertomista) niin sitten on mukava siirtyä jo eteenpäin.

Täällä mä olen kohdannut sellaista "aijaa" -asennetta ja saanko sanoo mun lempikommentin vastoinkäymisiin NYT tähän väliin? Tulin vähän spinning-hikisenä kouluun juuri ennen tunnin alkua, ja selostin Nimalle, F:lle ja D:lle "JOO ELI KIVA, tänään on bussilakko! Kuulin yheltä ohikulkijalta kun seisoin pysäkillä ja venasin bussia. Kävelin sitten kotiin, kävin pakkaamassa repun ja otin pyörän. Siis kiva tollai ihan ilman mitään ennakkotietoa, vähän tuli kiire..."
Niin tähän sitten tämä D toteaa lakonisesti että "sun pitäisi aina tarkistaa kun meinaat käyttää jotain palvelua että se toimii"

JOO NO EIPÄ TULIS MIELEEN kattoo joka aamu jostain TKL:n sivuilta esimerkiksi että "hei onko tänään joku yleinen bussilakko sattumoisin". Tossa kiteytyy mun mielestä niin hyvin sellainen ei-empaattisuus/(vaiko ei-sympaattisuus, en _ikinä_ tule oppimaan näiden eroa :D ) että onko ihme että välillä kiristää ponnari?

Toinen asia on mun murehtiminen. Kun oltiin Niman ja F;n kanssa reissulla Gentissä, mulla tuli kurkku kipeäks iltapäivällä. Se oli aika ilkeen tuntuinen koko alkuillan, ja ennen kaikkea enteili jotain muutakin, ei kukaan nyt kurkkukipuun kuole.. Mä harmittelin sitä -okei joo tahattomasti ehkä koko 20 min junamatkan- että "voi ei mä oon nyt tulossa kipeeks, toivottavasti ei oo paha flunssa, tai nouse korkee kuume ja niin pilviin tulehdusarvot etten pääse sängystä ylös... äää voi että miten kurjaks olo on menossa"
Noi koitti tsempata mua että "sä oot varmaan myös vähän väsynytkin, vaikka oot tulossa kipeäksi" "ja ei se varmaan oo mitään vakavaa".

Mä olin viikon kotona flunssan takia. Se on aika pitkä aika vieraassa kaupungissa, kaukana läheisistä. Se ei siis ollu mitään "vakavaa", vaan flunssa, ja oon iloinen että ruokatavarat riitti just hyvin viikoks kun olin käynyt kaupassa viikonloppuna. Mutta. Tiedättekö miten paljon olis vituttanutkyrsinyt herätä silloin seuraavana päivänä 38 asteen kuumeessa, jos olis mennyt nukkumaan sillä asenteella et "ei tässä mitään sen kummempia"?

Oon tyytyväinen tähän toimintatapaan. En aattele et se on pessimismiä, mut ehkä realismia. Ihmiset, joilla ei oo ollu "kovia" vastoinkäymisiä ja takaiskuja elämässä, on ehkä aika peruspositiivisia (tai siis heillä ei ole ehkä elämänkokemuksen perusteella syytä olla luottamatta tulevaan mutta luonne-erot) mutta sitten on niitä, joilla ei ole enää uskoa tulevaisuuteen, hyvyyteen ja siihen että omalle kohdalle vois tulla hyvää. En tiedä, se on jo masennusta ja synkkyyttä, ei pelkkää pessimismiä. Mä sijoitan itseni tonne aika lähelle perusposiitiivista ihmistä, jolta on kuitenkin vedetty mattoa jalkojen alta. Mä haluaisin uskoa että kaikissa rakkaustarinoissa on onnellinen loppu ja kaikilla ystävillä on hyvät motiivit ja moraali, mutta fakta on se, että kannattaa tietää ettei mikään ole varmaa. Vain se on varmaa, ettei mikään ole varmaa.

+ tätä metodia kannattaa myös käyttää jos menee vaikka BodyPumpiin aina 2-3 kk välein, uskottelee itselleen et "vittu se tulee oleen hirveetä". Ja se vois toimia... paitsi mulle pumppi on aina hirveetä. Koska 2-3 kk frekvenssi. Mutta kannattaa joskus ylimaalata? asioita, niin se todellisuus ei kirpaisekaan niin paljoa. Tein tätä paljon myös viime kesänä töihin mennessä... No, ei mennä siihen että millainen toteuma noilla manaamisilla oli siellä.



Mun piti kylläkin kirjoittaa tässä siitä että tänään oli kiva päivä! Ja HUOMIO mielestäni yllä oleva teksti EI ole valittamista tai negatiivisuutta, vaan todellisuuden dokumentoimista ja analysoimista omasta näkökulmastani. Tää on tärkeä aihe, koska kaikenlaisista asioista täytyy pystyä puhumaan, myös negatiivisista ja vaikeista. Ei tietysti kaikkien kanssa. Mutta mä en kiitos halua sellaisia ihmisiä lähipiiriini, jotka menee ihan lukkoon jos jutut meinaa mennä syvällisemmäksi tai vakavammaksi (mikä ei ole sama asia kuin valittaminen). Sateenkaaressa on oltava kaikki värit, näette seuraavasta postauksesta <3